Pelastakaa vaivaisukot ry

Etusivu
Vaivaisukot Kerimäellä
(Vuoden 2013 sivut)
Vaivaisukkojen historiaa
Artikkeleita vaivaisukoista
"Vaivaisukkojen paluu"
-kirja
"Vaivaisukot – Perusturvan
pioneerit" -kirja

Tour de Vaivaisukot

Pelastakaa vaivaisukot ry
Galleria Orton

Tiedotusvälineille
Uutisarkisto
Kuvagalleria

Hanke Unescon
maailmanperintökohteeksi

Muuta toimintaa

Vaivaisukko on varsinkin Pohjanmaalta tuttu ilmiö: monin paikoin kirkkojen tai tapuleiden edustalla on tuulessa ja tuiskussa – toisinaan katoksen alla – seisonut ukko, joka kerää rahaa seurakunnan hädänalaisille jäsenille. Ukon yhteydessä on usein yksinkertainen sen tarkoituksesta kertova kehotuslause – esimerkki Kuortaneelta: ”Älä käännä silmiäs tarvitsewalda ettei hän sinun ylitses walitaisi.”

Suomessa näitä ukkoja on noin 180:sta jäljitetystä säilynyt nykypäivään noin 145, ja varhaisimpien niistä arvellaan olevan jopa 1600-luvun lopulta (Hauho ja Raahe). Useimmat ukot ovat kuitenkin 1800-luvulta. Akkojakin on ollut ainakin kaksi, joista Soinin akka on se ainoa säilynyt.

Vaivaisukkojen esihistoria on jäljitettävissä aina keskiajalle, jolloin rahaa kerättiin ns. uhritukkien avulla. Katolinen kirkko kävi keskiajalla lukuisia uskonsotia, mikä söi varallisuutta. Varustautuminen sotaan saraseenejä (islaminuskoisia arabeja) vastaan vuonna 1308 poiki määräyksen seurakunnille uhritukkien hankkimisesta varainkeräykseen. Tämä on yhdistettävissä myöhemmin yleistyneeseen anekauppaan: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”

Renessanssin ja humanismin ihanteet synnyttivät 1400-luvulla italialaisissa kauppakaupungeissa ajatuksen, että ristiretkien rahoittamisen ja anekaupan synnyttämiä rahankeruutapoja voisi käyttää köyhyyden ja puutteen poistamiseen koko maailmasta. Ajatus oli täysin uusi ja vallankumouksellinen, ja sen toteuttaminen organisoitiin kerjäläismunkkiveljestöjen kautta.

Uskonpuhdistuksessa katsottiin, että köyhyyden poistaminen onnistuu paljon tehokkaammin paikallisesti. Samalla uskonpuhdistus halusi kerjäläismunkeista eroon. Tämä johti lopulta 1600-luvulla siihen, että Ruotsi-Suomessa – ja nimenomaan täällä – määrättiin laissa jokainen pitäjä huolehtimaan omista vaivaisistaan. Se loi hyvän puitteen pitäjän oman köyhyydenpoistamisen symbolin eli vaivaisukon synnylle, vaikkakin uskonpuhdistus ensialkuun poisti kaikki pyhäin kuvat ja koristeellisuuden rahankeruun yhteydestä.

Kuningatar Kristiinan (1626–1689) kehotuksesta asetettiin uhritukkeja 1600-luvun loppupuoliskolla julkisiin tiloihin. Parhaimmillaan Ruotsissa on kertoman mukaan keräystukkeja ollut teiden varsilla puolen peninkulman välein. Tätä voidaan kutsua melko tiheäksi sosiaaliseksi verkostoksi. Ja Suomihan oli tuolloin osa Ruotsia.

Nykyisen Ruotsin alueella on jäljellä vain yhdeksän ukkoa. Suomessa esivallan määräystä noudatettiin innokkaammin ja tunnollisemmin, aivan kuin nykyäänkin. 1700-luvulla köyhäinhoitoa alettiin pitää julkisena velvollisuutena. Seurakunnat velvoitettiin jokainen huolehtimaan omista köyhistään. Huolimatta pyhäinkuvienkiellosta keräystukkien koristeellisuus Suomessa lisääntyi ja keräystoimintaa tehtiin vetoavammaksi veistämällä tukeista vaivaisia ihmishahmoja.

Sodat nielivät varallisuutta ja tuottivat lisää invalideja ja köyhiä. Suomen sodan (1808–09) jälkeen vaivaisukkojen määrä lisääntyi erityisesti Pohjanmaalla. Vaivaisukot toimivat tuolloin sotainvalidien asialla, ja sotavammaisuudesta tuli keskeinen vaivaisukkojen attribuutti.

Vuonna 1852 tuli voimaan kuntalaki. Köyhien asioita hoitamaan määrättiin kuntakokouksen valitsema, yleensä kirkkoherran tai kappalaisen johtama vaivaishoitohallitus. Tästä oli sittemmin suora sosiaalipoliittinen jatkumo myöhempiin toimijoihin: köyhäinhoitolautakuntiin, huoltolautakuntiin, sosiaalilautakuntiin ja perusturvalautakuntiin. Vaivaisukot nivoutuvat selkeästi perusturvajärjestelmän luomiseen. Vaivaisukkojen keräämä panos kanavoi ihmisten armeliaisuutta, mutta oli toki taloudellisessa mielessä ja määrässä marginaalinen. Niillä on ollut kuitenkin vahva sosiaalinen symboliarvo perusturvan pioneereina.

Suurin osa jäljellä olevista runsaasta sadasta vaivaisukosta asustelee Pohjanmaalla, missä puun veistotaidon keskittymä tuolloin 1800-luvun alkuvaiheista lähtien sijaitsi. Puuarkkitehtuuri ja erityisesti laivojen veistäminen houkutti ja koulutti taitavia puunkäsittelijöitä. Laivat saivat koristeellisia, monesti ihmishahmoisia keulakuvia.

Merkittävänä vaivaisukkojen tekijänä mainitaan muun muassa kuortanelainen Heikki Mikkilä (1801–1850), joka on tehnyt vaivaisukot ainakin seitsemään kirkkoon. Erkki Lahti (1816–1858) oli myös itseoppinut kuvanveistäjä Evijärveltä ja veisti vaivaisukkoja ainakin Ähtävälle, Lappajärvelle, Kruunupyyhyn ja Pietarsaareen. Antti Tuuri teki hänestä vuonna 1983 näytelmän Pittipoika. Moni veistäjistä on jäänyt nimettömäksi, toisista tunnetaan vain lempinimi: esimerkiksi Teerijärven ukon on tehnyt ”Kuuro-Kalle”.

Taidehistoriassa vaivaisukkojen veistotaito sijoittuu marginaaliin, vaikka 1900-luvun ukkojen tekijöihin lukeutuu muutama koulutettu kuvanveistäjäkin, muun muassa Hannes Autere (Mänttä, 1930) ja Heikki Konttinen (Nurmijärvi, 1939).

Vaivaisukoilla on edelleen selkeä arvostusvaje. Vaivaisukkojen voi kuitenkin katsoa toimineen kansanomaisen kirkkotaiteen ja koulutusta saaneiden akateemisen veistotaiteen jonkinlaisena puisena viestikapulana. Nyttemmin kansanomaisuuden luovuuden – ns. ITE-taiteen – tultua jälleen taidehistorian ja julkisuuden kohteeksi, on ukkojenkin syytä löytää paikkansa osana tätä jatkumoa. Suomalaiset vaivaisukot ovat itse asiassa varhaisen kansantaiteen helmiä ja myös kansainvälisesti ainutlaatuinen ilmiö.

Moni ukoista on vuosien saatossa joutunut ilkivallan ja ryöstöjen kohteeksi, ja moni on kärsinyt ulko-olosuhteiden säävaihteluista. Toisinaan ukkoja on kunnostettu, toisinaan niistä on tehty jopa kopioita. Huonot olosuhteet ovat myös jatkuneet: esimerkiksi Raution ukko varastettiin syksyllä 2012, eikä siitä ole sittemmin kuulunut mitään. Mutta ihmiset ovat myös oppineet rakastamaan ukkojaan: Raution ukon jo tilatun kopion on suunniteltu valmistuvan heinäkuuksi 2013. Eikä perinne ole kuollut täysin uusien ukkojenkaan osalta: Rantsilan huonokuntoinen vanha ukko museoitiin, mutta kyläläiset halusivat uuden. Rantsilan uusi, kuvanveistäjä Toni Iskulehdon veistämä vaivaisukko vihittiin käyttöön 15.7.2012.

Huolimatta arvostuksen yleisestä vähyydestä on vaivaisukkojen historia kuitenkin herättänyt omaa intohimoista harrastustaan. Jo Samuli Paulaharju valokuvasi ja keräsi laajasti havaintoja kirkonäijistä 1900-luvun alussa (koottuna SKS:n arkistossa) sekä kirjoitti kirkonäijistä useita artikkeleita, mm. Kansan Kuvalehteen vuonna 1930. Vaivaisukkoja on dokumentoitu laajemmin ja varsin merkittävästi kolmesti myöhemmin. Ensimmäisenä niiden arvoon kiinnitti huomiota valokuvaaja Markus Leppo, joka julkaisi vuonna 1967 mustavalkoisen valokuvakirjan Vaivaisukot (WSOY). Myöhemmin vaivaisukkoja ja niiden nykytilaa ovat kartoittaneet Kaija Santaholma (Vaivaisukot, RAK 2001), joka myös sai aikaiseksi ensimmäisen vaivaisukkonäyttelyn Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseossa vuonna 2001, sekä toinen ”ukkoentusiasti” Jan-Erik Rudnäs (Fattiggubbarna i Finland och Sverige, omakustanne 2006), jonka julkaisussa on myös dokumentoitu Ruotsissa säilyneet yhdeksän ukkoa. Myös elokuvaohjaaja Virke Lehtinen on kuvannut vaivaisukkoja 35-milliselle filmille jo 1960-luvulta alkaen, ja hän valmistelee niistä parhaillaan dokumenttielokuvaa.