Pelastakaa vaivaisukot ry

Etusivu
Vaivaisukot Kerimäellä
(Vuoden 2013 sivut)
Vaivaisukkojen historiaa
Artikkeleita vaivaisukoista
"Vaivaisukkojen paluu"
-kirja
"Vaivaisukot – Perusturvan
pioneerit" -kirja

Tour de Vaivaisukot

Pelastakaa vaivaisukot ry
Galleria Orton

Tiedotusvälineille
Uutisarkisto
Kuvagalleria

Hanke Unescon
maailmanperintökohteeksi

Muuta toimintaa

Katolinen kirkko keräsi keskiajalla uhritukeilla varoja lähinnä uskonsotia varten. Uskonpuhdistuksen myötä anekaupasta pyrittiin eroon. Sittemmin uhritukkien tehtävä kääntyi enemmän sosiaaliseksi, kerättiin varoja köyhien ja vaivaisten auttamiseksi. Kuningatar Kristiina antoi 1646 määräyksen asettaa uhritukkeja julkisiin tiloihin. 1700-luvulla köyhäinhoito tuli julkiseksi velvollisuudeksi. Seurakunnat velvoitettiin pitämään huolta omista köyhistään ja vaivaisistaan. Suomessa keräystukkien koristeellisuus lisääntyi ja keräystoimintaa tehtiin vetoavammaksi veistämällä tukeista ihmishahmoja. Sodat söivät vaurautta, toivat mukanaan sairauksia ja kurjuutta ja tuottivat lisää leskiä, orpoja, invalideja ja köyhiä. Suomen sodan (1808-09) jälkeen vaivaisukkojen määrä lisääntyi erityisesti Pohjanmaalla. Silloin myös sotavammaisuudesta tuli vaivaisukkojen keskeinen symboli.

Suomen jäljellä olevista vaivaisukoista vanhin on tiettävästi Hauhon Bartimeus-ukko. Se on luultavasti 1690-luvulta. Ensimmäiset kirkonkirjamerkinnät siitä on vuodelta 1713, jolloin se vahingoittui venäläisten joukkojen yrittäessä sitä ryöstää.
Hauhon ukko edustaa enemmänkin saksalaisen kirkollisen puunveistotaiteen traditiota ja tyyliä. Aihe on raamatullinen, kuten myös 1700-luvulla tehdyissä Särkisalon ja Mynämäen Lazarus-hahmoissa. Vaivaisukkojen ”kultakaudelta”, 1800-luvulta säilyneitä vaivaisukkoja on jäljellä enää runsas sata. Myöhemminkin on tehty vaivaisukkoja, joko ihan uusia tai korvaamaan tuhottuja, varastettuja tai huonokuntoisuuden takia syrjään siirrettyjä ukkoja. Kaikkiaan Suomessa laskettiin vuonna 2013 olevan 145 vaivaisukkoa ja yksi vaivaisakka.
Suomen ainoa vaivaisakka toimii Soinissa. Sen on veistänyt Matti Tapola vuonna 1854. Muista naispuolisista, rahankeräystoimintaa harrastaneista naispuolisista vaivaishenkilöistä ei ole tietoa. Vaivaisukot edustavat kansanomaisen veistotaiteen merkittävää perinnettä. Kaikista vaivaisukoista ei ole tarkkaa tietoa niiden valmistumisajasta, eikä myöskään kaikista veistäjistä. Kuuluisimpia vaivaisukon tekijöitä ovat olleet kuortanelainen Heikki Mikkilä (1801 – 50), joka veisti ainakin 13 vaivaisukkoa sekä evijärveläinen Erkki Lahti (1816 – 58).
Vanhoissa kirkonkirjoissa on vielä runsaasti hyödyntämätöntä aineistoa vaivaisukkojen syntyhistoriaan ja niiden elämäntyöhön liittyen.

Vaivaisukkoja esiintyy erityisen runsaasti Pohjanmaalla, jonka rannikoille aikanaan keskittyi myös puunveiston ja laivanrakennuksen osaamista. Ukkoja seisoo erityisesti paikkakunnilla, joissa käytiin Pohjanmaan Suomen sodan klassisia taisteluja. Vaivaisukkoja on jonkun verran myös Varsinais-Suomessa, Keski-Suomessa ja Hämeessä. Itä-Suomessa ilmiö ei ole tuttu.

Huolimatta vaivaisesta nimestään, ukot ovat kuvattu useimmiten ulkoisesti hyväkuntoisina, ryhdikkäinä ja pyhäpuvuissaan. Vaivaisuuden symbolina on kuitenkin varsin usein amputoitunut tai muutoin vammautunut jalka sekä vasemmassa kädessä tukea antava keppi. Oikea käsi on usein ojentunut ottamaan vastaan apua. Kolikoille tarkoitettu raha-aukko sijaitsee rintakehässä.

Ukot ovat tehneet työtään lähimmäistensä ja huono-osaisten hyväksi yleensä ulkona kirkon tai tapulin seinustalla, tuulessa ja tuiskuissa. Monilla on suojanaan harjakatos. Osa on siirretty sittemmin sisätiloihin ja jopa museoihin. Vaivaisukkojen yhteyteen on ripustettu monesti taulu, jossa raamatullisin lausein kannustetaan auttamaan.

Ukot ovat joutuneet vuosikymmenien saatossa lukuisia kertoja ryöstelyjen ja ilkivallankin kohteeksi. Niitä on jouduttu korjaamaan näiden sekä sään ja ajan aiheuttamien vaurioiden vuoksi – eikä aina täysin asiantuntevastikaan.
Monen vaivaisukon kunto edellyttäisi tälläkin hetkellä pikaisia kuntoutus- ja restaurointitoimenpiteitä.

Vaivaisukoilla on ollut aikanaan hyvinkin konkreettinen merkitys köyhäin- ja vaivaistenhuollossa – ne keräsivät merkittävän osan seurakuntien vaivaiskassoihin – mutta niillä on edelleen vahva symboliarvo. Ne puhuttelevat myös nykyihmistä.
Niiden paikallis- kirkko- sosiaali- sekä taidehistoriallinenkin merkitys on ainutlaatuinen. Ilmiö on täysin suomalainen ja siis maailmanlaajuisesti poikkeuksellinen. Ruotsissa on jäljellä alle kymmenen vaivaisukkoa, jotka kuitenkin eroavat suomalaisista sukulaisistaan, siten että niillä on yleensä erillinen laatikko, johon rahaa keräävät. Näistä useamman tiedetään tai arvellaan olevan suomalaisten tekemiä.

Vaivaisukkoja on kuvannut aikanaan mm Samuli Paulaharju 1900-luvun alussa, valokuvaaja Markus Leppo 1960-luvulla sekä Kaija Santaholma kirjassaan 2001. Vuonna 2013 järjestettiin suuri vaivaisukkonäyttely Kerimäen isossa puukirkossa, jossa oli kokoontuneena 45 klassista vaivaisukkoa ja se yksi akka. Kävijöitä oli n 50.000. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös viimeisin vaivaisukkoja kuvaava kirja ”Vaivaisukkojen paluu” (Maahenki). Akateemista tutkimusta on vaivaisukoista kuitenkin tehty toistaiseksi melko vähän.

Vaivaisukkoperinne on selvästikin oma voimakas juonteensa kansanomaisten luovuuden historiassa ja jatkumossa. Se on alueellisesti rajoittunut, kansainvälisesti ainutlaatuinen ilmiö, jonka säilymisestä pitäisi huolehtia. Suojelu- ja kunnostustoimenpiteet ovat välttämättömiä. Museoviraston ja Kirkkohallituksen edustajien kanssa on viimeinkin päätetty ryhtyä laatimaan ohjeistuksia ja toimenpiteitä kunnostusten varalle.

Vuonna 2015 Museoviraston kanssa käytyjen neuvottelujen pohjalta on voitu todeta vaivaisukkojen täyttävän monin tavoin ja riittävässä määrin Unescon maailmanperintölistalle asetettavat niin aineelliset kuin aineettomatkin kulttuuriperinnön kriteerit.

Pelastakaa vaivaisukot ry onkin ehdottanut Museovirastolle konkreettisia toimenpiteitä vaivaisukkojen pääsemiseksi ehdokkaaksi Unescon maailmanperintölistalle.